Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Luku 1
Nykyaika
Highland Highschool, Riverside


Astuin autostani ulos. Katseeni kiersi tiilisissä rakennuksissa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja se päivä pitäisi viettää koulussa. No, voisihan sitä aina lintsatakin jos hermo menisi. Lähdin astelemaan kohti rakennuksia, väistellen parkkipaikan hurjastelijoita. Olin pukenut aamulla päälleni ihon myötäiset farkut, topin ja farkkutakin, joka loppui kylkien kohdalla. Jalassa minulla oli punaiset tennarit. Hiukset olin jättänyt auki ja kihartanut niitä hiukan ennen lähtöäni. Heilautin kitaran selkääni ja lähdin liikkeelle.

Kävelin reippain askelin pihan poikki pääoville ja puikahdin ovista sisään. Käytävä oli täynnä oppilaita, jotka kukin olivat menossa omaan suuntaansa. Vedin syvään henkeä ja lähdin oppilasvirtaan. Ensimmäinen oppituntini olisi Espanjaa. Tasainen puheensorina siivitti kävelyäni kunnes tunsin jonkun tarttuvan minua käsivarresta kiinni.
”Hei Let. Hidasta vähän tahtia, kukaan ei pysy perässäsi”, Jed sanoi.
”Jed on hyvä ja alkaa pistää jalkaa toisen eteen”, vastasin naurahtaen. Lähdin jatkamaan matkaani. Jed kyllä tajuaisi vinkin lähteä mukaan.
”Mitenkäs eilen meni sinulla ja sillä brunetilla?”, kysähdin kohottaessani katseeni Jediin.
”.. Ihan hyvin”, hän vastasi. Pyöräytin silmiäni. Taatusti Jed valehteli.
”Eli hän ei ilmaantunut paikalle?” ehdotin ja katsoin kysyvästi itseäni pidempään Jediin. Olin 176 senttinen ja Jed melkein 190. Niitä harvoja poikia kenen seurassa minäkin tunsin itseni normaali mittaiseksi.
”Kyllä hän ilmaantui, mutta … siinä sitten tapahtu … asioita”, Jed vastasi hieroen niskaansa vaivaantuneena. Oli sanomattakin selvää mitä oli tapahtunut.
”Jospa Jed seuraavan kerran ajattelisit päälläsi”, sanoin naureskellen ja lähdin nousemaan portaita pitkin seuraavaan kerrokseen.
”Mitä? Let, ei siinä mitään sellaista käynyt”, hän sanoi ja tökkäsi minua kylkeen. Läimäytin tuon käden pois kyljeltäni.
”Okei okei. Nähdään ruokatunnilla”, hihkaisin puolivälistä, heilautin kättäni vielä hyvästiksi ja jatkoin matkaani.

Opettaja vielä järjesteli pöytänsä takana istuen tunnin materiaaleja, joten iloinen puheensorina täytti luokan. Naureskelin vieläkin Jedille ja hänen hölmistyneelle ilmeelle. Häntä on niin mukava kiusoitella välillä. Joku kiirehti luokkaan ja hädissään istui minun oikealle puolelleni pulpetin ääreen. Käänsin katseeni ja hymyilin parhaalle ystävälleni.
”Miksi tuollainen ilme?” kysyin. Kathleen näytti erittäin säikähtäneeltä. ”Muru, mitä on tapahtunut?” kysyin jo hätääntyneenä. Kathleen piteli kylkeään. Oliko hän satuttanut itsensä vai oliko se vain sitä, että hän oli juossut?
”Joku … joku mies kyseli sinua”, hän sanoi. Katsoin kummastuneena parasta ystävääni. Jos joku kaipasi minua, miksei hän tullut suoraan minun puheilleni?
”… aha … ?” sanoin hitaasti. Ennen kuin Kathleen ehti mitään jatkaa, opettaja hiljensi luokan ja alkoi kertoa mitä sinä päivänä tehtäisiin. Käännyin katsomaan taululle.

Sivusilmällä huomasin, että Kath repäisi vihkostaan sivun ja alkoi kirjoittaa sille jotain. Ehkä muistiinpanoja? Yritin keskittyä tuntiin, mutta huomioni oli muualla. Miksi kukaan mies kaipasi minua? Hiljaa alkoi epäilys kalvaa minua. Olin jo useamman kuukauden ajan huomannut, että joku seuraa minua. Olen nähnyt vain vilaukselta silloin tällöin seuraajaani. Tiedän hänestä sen verran, että molemmat kädet on tatuoidut hyvin, hyvin, abstrakteilla tatuoinneilla kämmenselkiä myöten. Ja hän pukeutuu jonkinmoiseen viittaan, jossa on huppu. Vilunväreet kulkivat selkäpiitäni pitkin. Kathleen työnsi lapun pulpetilleni.

Se, mies kysyi minulta, että tunnenko Leticia Rhodesin. Se oli pelottavaa, ethän oo sekaantunut mihinkään hämäräperäiseen?

Kurtistin kulmiani ja kirjoitin Kathleenin tekstin alle. Minkä näköinen se oli? työnsin lapun takaisin ja kohotin katseeni eteenpäin. Opettaja katsoi minua hiukan tuimasti. Hymyilin rauhoittavasti. Yritin vakuuttaa itselleni ettei kukaan olisi minun perässäni ja että olen vain kuvitellut jonkun seuraavan minua. Vilkaisin ikkunasta ulos koulun parkkipaikalle. Toinen suuri kysymys oli; miksi lähestyä Kathleenia, jos minulle on asiaa? Kath työnsi lapun minulle takaisin.

PITKÄ! Ainakin kaksimetrinen. Pukeutunut mustaan t - paitaan, farkkuihin ja harteilla oli jonkinlainen viitta.. tai jotain sellaista. Näytti vanhalta, siis se viitta. Silmät olivat hyvin, hyvin tumman siniset, käytti varmaan piilareita (?) Ja molemmat käsivarret oli tatuoitu hyvin tumman sinisillä kuvioilla.

Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Ilmeisesti kyse oli samasta miehestä.. mutta.. tässä oli edelleenkin ristiriita. Jos hän jo tiesi missä minä asuin ja on seurannut minua. Miksi kysellä noin arvoituksellisesti muilta, sattuisiko tuntemaan minua? Ja miksi ei vain etsinyt kaupungin ainoan tatuoijan sekä lävistäjän osoitteen ja käynyt sieltä kyselemässä? Kummallista touhua ja aika karmivaa. Pudistin päätäni kevyesti. Kathleen katsoi minua ilmeisen kysyvästi.

Ei mitään. kirjoitin ja työnsin lapun takaisin. Kathia ei tarvitsisi säikytellä yhtään enempää. Juttelisin vanhempieni kanssa ja ottaisimme poliisiin yhteyttä. Kyllä asia selviäisi mainiosti pelkästään silläkin. Kiinnitin huomioni täysin käsiteltävään asiaan.

Kävelimme Kathin kanssa käytävällä kohti ulko-ovia. Kannoin kitaraa olallani, nyt jos milloin teki mieli soittaa. ”Kath, etsitään joku rauhallinen paikka, haluan soittaa”, sanoin. Hän nyökkäsi ja hymyili minulle. Tiesin hänen piristyvän siitä ideasta. Kathleen oli rakastunut soittooni, kuten hän oli itse asian ilmaissut minulle eräs kerta. Meillä molemmilla oli torstaisin hyppytunti toisen ja kolmannen tunnin välissä, joten kun muut suuntasivat tunnille, me Kathin kanssa menimme piknik - pöytien luokse istumaan. Riisuin farkkutakkini ja laskin sen penkille. Itse istahdin pöydälle ja otin kitarani esiin.

Aurinko lämmitti mukavasti selkääni ja samalla muistin tatuointini. Tai oikeastaan, kai se oli syntymämerkki. Se oli ollut minulla lapsesta saakka, mutta koska se oli niin selvärajainen ja aivan epänormaali syntymämerkki, kerroin kaikille sen olevan tatuointi. Ja oikeastaan uskon itsekin niin. Ei mikään syntymämerkki ole sellainen mikä minulla on. Vanhempani kovasti sanovat sen olevan syntymämerkki. Mutta, se on melkein musta, ja välillä oikeanlaisessa valaistuksessa saattoi nähdä siinä kullan vivahteen. Muodoltaan se toi mieleen koristellun keihään kärjen, josta lähti ’lanka’ suoraan alas, kunnes se loppui palloon lapaluuni alapuolella. Ja jollain tapaa se tuntui myös kuninkaalliselta. Joten olin käynyt ottamassa sen viereen pienen kultaisen kruunun ja sanan Royal. Kathleen istui viereeni.

”Minkä kappaleen haluaisit kuulla?” kysyin. Näppäilin kitaran kieliä hiljaisesti odottaessani ystäväni vastausta. Kathleen nojasi käsiinsä ja katseli taivaalle.
”Yllätä minut”, hän sanoi lopulta. Naurahdin hiljaisesti. Sormeni alkoivat näppäillä kieliä ja melodia soljui pian ympärillämme. Soitin erään omista sävellyksistäni, sen mikä oli Kahtin lempikappale. Sillä hetkellä unohtui kaikki ajatukset oudosta miehestä, joka etsi minua käsiinsä. Keskityin vain soittamaan ja nauttimaan siitä tunteesta minkä soittaminen minulle toi.

”Oletko vielä keksinyt sille nimeä?” Kath kysyi kun kappale loppui. Pudistin päätäni.
”En”, sanoin vielä ääneen ja jäin katselemaan koulun, pikkuhiljaa tyhjenevää, pihaa. Kello oli nimittäin soinut ja hälyttänyt ne keillä olisi tunti sisälle luokkaan istumaan. Huokaisin hiljaisesti ja näppäilin kevyesti kitaran kieliä. Kathleen katsahti minuun kysyvänä.
”Ei mitään”, vastasin naurahtaen. ”Haluatko kuulla toisen kappaleen ?” kysyin parantaen asentoani, jotta kykenisin soittamaan jos ystäväni niin halusi.


Iltapäivän viimeinen tunti oli kohta lopuillaan ja sen jälkeen pääsisi viettämään loppupäiväänsä miten halusi. Tai no.. ainakin melkein. Minulla oli kirjoitettavana vielä essee, joka pitäisi palauttaa tällä viikolla, sen voisin kirjoittaa hyvin takapihalla istuen. Saisinpahan samalla raitista ulkoilmaa, joten aivot toimivat paremmin. Esseen jälkeen pitäisi hautautua sisätiloihin tekemään tavaroilleni sekä vaatteilleni inventaario. Ne sitten lahjoitettaisiin jollekin järjestölle joka veisi ne kehitysmaihin.
Naputtelin kynälläni vihkoani ja huokaisin. Kohotin katseeni kohti taulua. Opettaja oli lopettamassa luennointiaan ja kirjoitin viimeisiä muistiinpanoja vihkooni. Kun opettaja alkoi muistutella lähestyvästä kokeesta, kokosin kirjani ja tungin ne laukkuuni. Vihdoin päivä oli pulkassa koulun osalta.

Jed hyökkäsi kimppuuni heti käytävässä.
”Lähdetkö kaupungille tänään minun ja Kathleenin kanssa?” hän kysyi pidellen minua niskalenkillä kiinni.
”Yritätkö sinä pummia minulta kyytiä, häh?” kysyin ja heilautin kyynärpääni ystäväni vatsaan. Jed irrotti otteensa.
”Etkö voi käyttää omaa autoasi?” jatkoin ja suoristin toppini. Jed pudisti päätään edessäni.
”En ole saanut vielä viimeisiä tarvitsemiani osia, että saisin sen herätettyä henkiin taas…” Jed sanoi jääden katselemaan minua. Hätkähdin kun Jed heittäytyi polvilleen eteeni.
”Let kiltti! Ole niin kiltti minulle ja heitä minut kotiin”, hän sanoi ottaen käsistäni kiinni katsoessaan anoen minua silmiin. Pudistelin päätäni ja naurahdin.
”Teen mitä vain rakas ystäväni”, hän sanoi.
”Hyvä on.. onhan kotisi sentään minun kotimatkani varrella”, sanoin. ”Nouse nyt ylös, nolaat itsesi vain nuohoamalla siellä lattialla”, jatkoin ja lähdin kävelemään käytävää pitkin eteenpäin. Jed nousi ylös ja harppasi minut kiinni.
”Kiitti Let”, hän sanoi. Pyöräytin silmiäni. Oli ihmeellistä ettei Jed ollut soittanut minulle jo aamulla ja anonut kyytiä kouluun.

Potkaistuani Jedin pihalle autosta tämän kodin kohdalla jatkoin matkaani kohti pikkukaupungin toiselle laidalle. Minä asuin siis siellä. Kaukana kaikesta. No ei nyt sentään. Pieni kaupunki niin kaikki tunsivat toisensa ja välimatkat olivat lyhyempiä. Shoppailu mahdollisuutta ei oikeastaan ollut. Kaupungissa oli tasan yksi ruokakauppa, sekin pieni. Yksi huoltoasema johon oli yhdistetty posti sekä linja-autoasema. Kaupungista löytyi viiden tai kuuden hengen poliisipartio, eli se teki yhden poliisiaseman ja se oli yhdistetty samaan rakennukseen terveyskeskuksen kanssa, jossa lähinnä käytiin vain vuosittaisissa tarkastuksissa ja synnyttämässä. Niin se vain oli. Pikku kaupungissa oli vain välttämättömyydet joiden avulla jonkin sortin elämä pysyi yllä. Eli, jos teki mieli päästä vaateostoksille, piti ajaa noin 12 mailin päähän.

Kaarsin autoni kotini pihaan. Äitini oli aina kotona kun isäni kävi töissä. Hän oli sairaanhoitaja terveyskeskuksessa, olin ylpeä isästäni. Hän pelasti henkiä. Nousin autosta ulos ja heitin oven kiinni. Valot välkähtivät kun lukitsin ovet. Toisinaan mietin miksi vanhempani eivät olleet muuttaneet pois täältä. Miksi olimme jumissa tässä pienessä kaupungissa? Kävelin pihatietä pitkin terassille. Aloin kaivaa kotiavaimiani esiin laukusta. Ovemme oli AINA lukossa, vaikka äitini onkin yleensä kotona. Työnsin avaimen lukkoon sisään ja käänsin.
”Olen kotona!” huudahdin ovelta. Tungin avaimet takaisin laukkuuni.
”Miten meni koulussa?” kuului äitini kysymys keittiön suunnalta.
”Ihan hyvin”, vastasin. Suuntasin askeleeni kohti portaita. Huoneeni sijaitsi omakotitalomme yläkerrassa. Portaat natisivat kävellessäni niitä ylös. Talo oli suhteellisen vanha, joten natisevia paikkoja löytyi. Heitin kenkäni omassa huoneessani pois ja istahdin sängylleni. Huokaisin hiljaisesti, pitäisikö minun kuitenkin aloittaa tavaroiden lajitteluilla ja sitten kirjoittaa vasta essee? Kaaduin selälleni sängylleni ja jäin katselemaan kattoa. Suljin silmäni hetken päästä. Kai se olisi pakko jostain aloittaa, että saisin kaiken tehtyä tämän päivän aikana.
Nousin hetken päästä seisomaan. Aloittaisin lajittelusta. Se oli kuitenkin se kaikkein aikaa vievin homma. Hain pari pahvilaatikkoa ja avasin vaatekaappini.
”Eikun vain hommiin”, mutisin.

Pari tuntia myöhemmin kolme pahvilaatikkoa oli täytetty tavaroilla joita en enää tarvitse. Olin aika tyytyväinen itseeni sillä hetkellä. Sitten olisi esseen kirjoittamisen vuoro. Ainakin se pitäisi aloittaa tänään.
”Leticia! Syömään, ruoka on valmista!” äitini huusi alakerrasta. Eli esseen aloittaminen jäisi ruuan jälkeiselle ajalle. Nostin pahvilaatikot käytävään jo valmiiksi. Isä saisi kantaa ne alakertaan ja pakata autoon. Lähdin alakertaan, josta leijui herkullinen tuoksu.
Pysähdyin kuitenkin portaiden alapäähän kun huomasin, että takapihallamme seisoi joku. Olin jo kiljaisemassa äidilleni, mutta avattuani suuni suljin sen. Jostain syystä en huutanutkaan äitiäni apuun. Sitä kohtaa selässäni kihelmöi missä kohden tatuointini oli. Kuka ikinä pihallamme seisoikaan, olisi hän saanut lähteä. Purin huultani kevyesti. Otin askeleen kohti takaovea. Kohta toisen ja pian olin kävellyt ovelle. Työnsin sen auki ja lähdin kävelemään kohti mysteerihenkilöä. Riskialtista? Kyllä. Uhkarohkeaa? Todellakin. Typerää? Erittäin typerää. Mutta halusin tietää kuka seisoi takapihallamme ja miksi?

”Hei!” sanoin hiukan kovemmalla äänellä kun olin turvalliset neljä metriä jättänyt itseni ja mysteerihenkilön välillä. Toinen liikahti aavistuksen. Pää ja katse kääntyi kohti minua ja hän veti kätensä pois farkkujensa taskuistaan. Tatuoinnit hänen kämmenselissään saivat minut haukkomaan henkeäni. Kompuroin taaksepäin ja kaaduin maahan. Hän oli varjostajani ja se mies jonka Kathleenkin oli tavannut aamulla. Nousin ylös. Tennarini luistivat aavistuksen kostealla nurmella kun lähdin juoksemaan kohti takaisin sisälle.
Kiljaisin kun mies tarttui minua farkkutakista kiinni. Hän sanoi jotain, mutten kuullut tai oikeastaan en kuunnellut. Halusin vain päästä sisälle tai saada jotain kättä pidempää. Potkaisin miestä vatsaan ja kiemurtelin farkkutakistani ulos. Pinkaisin juoksuun. Syöksyin avonaisesta ovesta sisään. Sulkiessani ovea hengästyneenä katsoin takapihalle, eikä siellä ollut ketään. Olinko nähnyt omiani? En. Farkkutakkini oli jäänyt sen miehen käteen. Pudistin päätäni. Karmivaa.

Tulin keittiöön ja istuin omalle paikalleni isäni viereen. Haroin hiuksiani hiukan siistimmän näköiseksi ja hymyilin äidilleni, joka laski juuri lasagnevuoan pöydälle.
”No mitenkäs sinulla meni tänään koulussa?” isäni kysyi ottaen samalla salaattia jo lautaselleen.
”Hyvin”, vastasin lyhyesti. Tartuin kauhaan ja aloin lappaa lasagnea lautaselleni. ”Mutta.. Kathleen oli törmännyt tänään johonkin mieheen.. Hän kertoi, että se mies etsisi minua”, tokaisin. Olin voinut ihan hyvin kuvitella kaiken, paitsi takapihalla tapahtunutta. Saattoihan se olla vain joku pila. Erittäin julma pila kustannuksellani.
”Sinua?”, isäni kysyi. Nyökkäsin.
”Joo... oli kuulemma tienny nimenikin..”, selitin. Vilkaisin äitiäni, hän näytti järkyttyneeltä. ”Äiti?” kysyin. Hän ravisti päätään aavistuksen.
”Minkä näköinen mies se oli?” isäni kysyi seuraavana. Hän kuulosti hyvin vakavalta. Hämmennyin vanhempieni reaktiota kertomaani. Oliko pelkoni ollut kuitenkin aiheellinen?
”Pitkä. Viitta harteilla, vanhan näköinen ja siinä oli huppu. Siniset silmät. Käsivarret tatuoidut tumman sinisillä kuvioilla”, kerroin. Katsoin vanhempiani kysyvänä.
”Kuulostat siltä kuin olisit itse nähnyt hänet. Oletko?” isäni kysyi. Nielaisin jopa hiukan hermostuneena. Nyökkäsin lopulta. Yllätyin kun isäni nousi pöydästä.
”Isä? Minne sinä menet?” kysyin.
”Ei hätää. Minun pitää käydä asioilla”, hän sanoi kumartuen suukottamaan otsaani. Mutristin huuliani, vastahan isä oli tullut kotiin eikä hän ollut ehtinyt edes syödä. Minne hän oli edes menossa? Hän veti takin päälleen ja kohta ovi loksahti kiinni. Käänsin katseeni äitiin.
”Onko tämä vakavaa?” kysyin. Äitini pudisti päätään.
”Älä huolehdi siitä. Ole vain varovainen kunnes tiedämme mitä he sinusta haluavat”, äiti sanoi. Nyökkäsin pienesti. Menetin ruokahaluni sillä sekunnilla. Isäni juuri oli lähtenyt jonnekin selvittämään jotain. Ja keistä heistä äiti puhui? Kaikki alkoi tuntua niin oudolta, ei enää normaalilta elämältäni. Miksi minua vainottiin? Olinko tehnyt jotain väärin? Rangaistiinko minua jostain?
”Let.. yritä nyt syödä edes vähän. Ei ole hyvä olla syömättä”, äitini sanoi. En vastannut mitään. Hiljakseen aloin syödä. Äiti oli oikeassa. Minun piti myös syödä.

Ruuan jälkeen siirryin takaisin huoneeseeni. Kaaduin sänkyyn ja jäin tuijottelemaan kattoa. Mielessäni pyöri takapihallamme sattunut välikohtaus. Mistä oli kyse? Minne isä lähti? Huokaisin ja suljin silmäni. Olinko minä vaarassa? Kuka minua muka kaipaa? Liian paljon kysymyksiä joihin ei ollut saatavilla vastauksia. Ei ainakaan nyt. Hiljaisuus tuntui painostavalta, joten nousin sängystäni ja menin laittamaan radion päälle. Vilkaisin ikkunasta ulos ja sydämeni jätti lyönnin välistä. Taas. Mies katosi pihaltamme hämärtyvään iltaan.
Lopulta kun pystyin ja uskalsin taas liikkua, kävin vetämässä verhot ikkunani eteen. Istuin sängylleni ja käperryin kasaan.
”Rauhoitu, kukaan ei pääse taloon sisälle ilman, että hälytin alkaa huutaa”, mutisin itselleni. Se saikin oloni paremmaksi. Tosiaan, meillä on hälytin. Jos joku yrittää tunkeutua sisään hän jää siitä kiinni. Hymyilin aavistuksen, ei olisi mitään hätää. Isä varmasti lähti ilmoittamaan asiasta poliisille.

”Nuku hyvin prinsessa, pian alkaa matkasi takaisin kotiin”

<< Prologi - Luku 2 >>

©2019 ♠ City Carousel ♠ - suntuubi.com