Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Luku 2

Piip piip piip piip

Heilautin käteni kohti yöpöytääni, edelleen puoliksi nukuksissa. Herätyskello rämähti lattialle. Tipautin käteni roikkumaan sängyn reunan ylitse.
”Äh… ole jo hiljaa..” mutisin tyynyyni kunnes työnsin itseni istumaan sängylle. Kurkotin nostamaan herätyskellon lattialta ja hiljensin sen. ”Oon hereillä”, sanoin vielä ääneen katsoessani kelloa.
Lopulta pääsin nousemaan sängystä ja raahauduin kohti vessaa pesemään kasvot sekä hampaat. Alakerrasta kuului kahvinkeittimen tuttu porina ja paahtoleipien tuoksu.

Palasin paljon virkeämpänä takaisin huoneeseeni. Aloin kaivaa vaatekaappiani, että löytäisin jotain päällepantavaa kouluun. Katseeni kuitenkin herpaantui tuolini selkänojalle. Jähmetyin niille sijoilleni, farkkutakkini. Se oli laitettu roikkumaan tuoliini, joku oli käynyt huoneessani kun nukuin?! Vingahdin tahtomattani.

Tuijotin farkkutakkiani hyvän tovin, kunnes uskalsin astella lähemmäksi ja koskettaa sitä. Se oli ihan oikeasti siinä, en nähnyt harhoja. Nostin takin ylös ja pitelin sitä edessäni, järkyttyneenä. Vedin kerran syvään  henkeä ja laskin takin vapisevin käsin takaisin selkänojalle. Mieleni teki itkeä, mitä minusta haluttiin?! Turhautuneena palasin kaapilleni ja vetäisin ensimmäiset vaatekappaleet päälleni.

Vedin kengät jalkaani, nappasin kitaran sekä koululaukkuni olalleni ja menin alakertaan ryminällä. Kävin keittiöstä hakemassa leivän matkaani. Äitini ehti hädin tuskin huomenta sanoa kun olin jo ulkona ovesta. Auton moottori heräsi henkiin ja kaasutin pois pihasta. Söin leipääni samalla kun ajoin kohti koulua. Talot vilahtelivat  ohitse, tekstasin Kathleenille. Hän saisi pyytää Jediltä kyytiä kouluun.
Koulu tuli muutaman kymmenen minuutin päästä näkyviin. Parkkipaikka oli vielä tyhjillään. Parkkeerasin autoni kauimmaiseen nurkkaan. Nojasin pääni huokaisten niskatukeen, suljin silmäni hetkeksi. Mieleeni ilmaantui edellisiltaisen nuoren miehen kasvot, kuka hän oikein oli? Miksi vanhempani olivat niin huolissaan kun mainitsin miehestä? Mitä oikein oli tapahtumassa? Aukaisin silmäni ja tartuin kitaralaukun hihnaan.

Raahauduin tuttujen pöytien luokse ja istuin pöytätasolle. Vedin hiukseni vasemman hartiani ylitse ottaessani kitaraa ulos laukusta. Hymyilin aavistuksen näppäillessäni kevyesti kieliä. Olin saanut kyseisen kitaran vanhemmiltani lahjaksi kun olin täyttänyt 10. Kuljetin kättäni kitaran pintaa pitkin, kunnes otin kunnollisen soittoasennon. Sävelet alkoivat soljua ilmaan.
Keskityin kuljettamaan sormiani kitaran kielillä. Pystyin hetkeksi unohtamaan huoleni kummallisesta miehestä. Hymyni leveni mitä enemmän soitin.

Havahduin kun kuulin askelia. Lopetin soittamisen ja nostin katseeni pois kitarasta. Ja sain vain järkytyksekseni huomata huppupään kävelevän hyvin rivakoin askelin minua kohti. Jätin kitarani siihen ja pinkaisin juoksuun. Minähän en jäisi selvittämään mitä mies halusi minusta! Kuulin miehen huutavan jotain, en tiedä mitä ja kenelle, koska kieli oli sellainen jota en ymmärtänyt. Mutta selvästi miehellä oli ystäviä, jotka ymmärsivät mitä hän oli huutanut, sillä lisää huppupäitä ilmaantui läheisestä metsästä.
”No ei hitossa…” sanoin itsekseni ja vaihdoin juoksusuuntaani, kohti koulua. Oli hemmetin huono idea tulla yksin, eikö ollutkin?

Juoksin kohti ovia, sisällä pystyisin piiloutumaan tai karistamaan miehet pois perästäni.  Kokeilin ensimmäistä ovea, lukossa.
”Helvetti”, manasin hengästyneenä. Olin unohtanut mitä kello on. Turhautuneena vilkaisin selkäni taakse, huppupäät olivat aivan liian lähellä. Vilkaisin parkkipaikalle… sinne olisi matkaa.. saattaisin pystyä siihen. Lähdin uudestaan juoksemaan, samalla kopeloiden taskujani.
”Eieieieieiei… Ei!” huudahdin, jätin auton avaimet laukkuuni. ”Idiootti, idiootti, idiootti!” ajattelin liiaksi avaimia, joten en huomannut kiveä reitilläni. Ensin näin valkoista, sitten vihreää, taas valkoista. Ja lopulta yskin hiekkaa suustani maassa. Yritin nousta seisomaan, mutta siitä ei tullut mitään. Päähän vihlaisi jos yritin nousta. Lysähdin takaisin maahan ja katsoin kuinka minua jahdanneet huppupäät lähestyivät. Se taisi nyt olla siinä sitten…

Suljin silmäni ja huokaisin hiljaa. Tunsin suhteellisen voimakkaan tuulenpuuskan ravisuttavan ympäristöä, aukaisin silmäni ja katsoin edessäni seisovaa miestä. Sama mies jonka olin nähnyt edellisenä iltana takapihalla. Tumman siniset tatuoinnit hehkuivat himmeästi tämän käsivarsissa.

”Whoa ca’ iya hann iya’au’mo ca’agh, faa’iy?” Mitä hemmetin kieltä tämä on?! Huppupäiden johtaja ilmeisesti puhui tälle minun mysteerimiehelle.
”Whoa ca’os a ra’a’nn ranno?” myysterimiehellä oli matala, hiukan karhea ääni. Äänensävy kertoi kuitenkin, että tämä vaikutti virnistävän miesporukalle.
”Ya’au’mo moakiy!” johtaja nauroi räkäisesti ja veti hupun pois päästään. ”Ma’rro oasaco nnac, ghamr as a’aums”, mies nyökäytti päätään minua kohden.
”Wma’gh , ghamr as rlao”, mysteerimies, kyllä hän olisi mysteerimies kunnes toisin todistetaan, veti esiin miekan ja ojensi sen eteensä. ”Wha’ lloas a’ miy?” nousin istumaan varovaisesti, pidin silmällä miehiä. Ilmeisesti yksi olisi minun puolellani… Okei.. se olisi niin kuin.. yksi vastaan kuusi, kiva, ei mitään hätää.

”Kac lloas a’ cao”, johtaja mies veti myös miekan esiin. Nice, mä taian kuolla…
”Let! Juokse!” samalla hetkellä kun mysteerimies ja huppupäät ryntäsivät toistensa kurkkuihin, minut vedettiin ylös maasta. Puristin isäni kättä tiukasti ja juoksin hänen perässään.

”Gamr as ghoagh oalloaiy! Go hom! I hoacro has nnac” huppupäät olivat taas liikkeellä.
”Let! Juokse autolle!” katsoin kyynelistä kostein silmin isääni, joka hidasti vauhtiaan.
”Isä!” hidastin itsekin vauhtiani.
”Mene!” hän huusi, vetäen itse esiin oman aseensa, samanlaisen miekan kuin muilla. Nielin kyyneliäni ja käännyin taas ympäri. Lähdin juoksemaan kohti autoa. Mitä oikein oli tekeillä?

Vedin auton oven auki ja heilautin itseni sisään. Sain oven suljettua hädin tuskin kun äitini painoi jo kaasua.
”EI! Me ei voida jättää isää!” huusin kyynelten uhatessa valua poskilleni.
”Kulta, sinun turvallisuutesi on etusijalla. Isä selviää kyllä. Luota minuun”, katsoin äitiä avuttomana. Miten niin isä selviäisi? Eihän isä koskaan ole koskaan tapellut, saatika miekan kanssa!
”Laita vyö kiinni, meillä on pitkä matka”, äitini sanoi topakasti. Äänensävy ei antanut tilaa vastaväitteille. Nielin kyyneleeni ja istuin penkille kunnolla.
”Minne me mennään?” kysyin vilkaisten äitiä.
”Turvaan. Me viedään sinut turvaan”, se oli ainut mitä sain vastaukseksi. Päässäni pyöri tuhansia kysymyksiä. Mitä? Miten? Miksi? Katselin ohilipuvia maisemia haikein mielin.

Ja vasta toissapäivänä minä vielä olin ihan normaali lukiolainen.

<< Luku 1 - Luku 3 >>

©2019 ♠ City Carousel ♠ - suntuubi.com