Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Luku 3
Heräsin kun auto siirtyi asfaltilta hiekkatielle. Hieraisin silmiäni kevyesti ja vilkaisin ympärilleni. Ilta oli jo alkanut piementyä. Katsahdin kelloon ja sen jälkeen äitiini.

”Missä me ollaan?” kysyin hiukan unisella äänelläni.
”Jutellaan sitten kun ollaan perillä, vielä vähän matkaa ajetaan”, äitini vastasi ja hymyili minulle väsyneesti. Olisin halunnut kysyä lisää, miten isä voi? Keitä ne huppupäät oikein olivat? Oliko kukaan läheisistäni enään turvassa?

Nojasin käteni ikkunaa vasten ja asettelin leukani kämmenelleni. Pureskelin huultani hiukan hermostuneena. Puut sekoittuivat keskenään vihreäksi massaksi, taisimme olla aika kaukana kotoa, eh?

Ajatukseni palasivat tapahtumiin aiemmin päivällä. Mysteerimies, jonka ilmeisesti vanhempani tunsivat, palasi mieleeni. Tatuoinnit olivat kiinnittäneet huomioni ensimmäisenä. Nimittäin kaikilla huppupäilläkin oli ollut tatuoidut kädet.

”Mitä sanoit kulta?” äitini kysyi. Nostin katseeni häneen kummastuneena.
”E- en minä sanonut mitään??” esitin toteamukseni kysymyksenä.
”Ai.. taisin kuulla omiania”, äiti sanoi hieraisten ohimoaan. Taisi tämä olla raskasta hänellekin.
”Onko isä kunnossa?” kysyin hiljaisesti. Katsoin syliini ja pidättelin kyyneliä.
”On. Hän soitti heti sen jälkeen kun olit nukahtanut. Isä tulee perässä Damienin kanssa”, äiti vakuutti minulle. Hymyilin haikeasti.

Tunsin äitini käden hiuksissani. Sormet selvittivät takkuista tukkaani, se meni aina nukkuessa takkuiseksi.. Äiti siirsi käden takaisin rattiin ja ajoi auton pienen metsämökin pihaan. Sisällä oli valot ja tumma hahmo kävi ikkunassa. Siristin silmiäni aavistuksen.
”Ah, Houros on päässyt jo perille”, äiti tokaisi. Kurtistin kulmiani, kuka?

Nousimme ulos autosta, samaan aikaan mökin ovi aukesi ja pitkä roteva mies seisoi ovensuussa. Mitä lähemmäksi pääsin huomasin kuinka vanha mies oli. Harmaat hiukset laskeutuivat hänen hartioilleen, vihreä paksuhko viitta huppuineen lepäsi myös harteilla. Terävät, kirkkaat ja harmahtavat silmät seurasivat tarkkaavaisena ympäristöä. Vähän niinkuin pöllö... olin nauraa ääneen omille ajatuksilleni. Tässä tilanteessa minulle tulee miehestä mieleen ensimmäisenä PÖLLÖ!

”Missä Damien on?” mies kysyi kun pääsimme sisään.
”Hän tulee Harryn mukana”, äiti vastasi. Mies nyökkäsi pienesti. Ovi naksahti kiinni. Katselin ympärilleni, mökki näytti ulkoa paljon pienemmältä. Sisällä kuitenkin oli pari huonetta, peseytymistilat sekä keittiö ja pieni olotila. Kuljetin kättäni seinän parrua pitkin.
”Viimeksi kun näin sinut, olit tälläinen vaahtosammuttimen kokoinen”, mies, Houros, sanoi. Käännyin katsomaan vanhaa miestä. Loin myös kysyvän katseen äitiini.
”Eihän kukaan oleta, että minun pitäisi muistaa sinut?” kysyin varovaisesti. Äitini naurahti pienesti.
”Ei”, hän vastasi kysymykseeni.

Laskin laukkuni sohvan viereen ja istuin alas.

”Milloin saan tietää, että mitä täällä oikein tapahtuu?” kysyin, kasvoillani ilme, joka kieli etten aikoisi luovuttaa ennenkuin olisin kuullut vastauksen.
”Kunhan Damien saapuu paikalle niin selitämme sinulle kaiken”, vanhempi mies vakuutti ja istui keittiönpöydän ääreen.

”Iya'au hoarro a'rc hom oaiyhagh?” nostin katseeni samantien ylös. Tuo kieli.
”Na', a lloas ho cooar a' orr oaiyhagh faora'mo sho aums oaghhoo”, nyt todellakin katsoin kummastuneena äitiäni.
”Iya'au hooamc oafaa'au ho nnagh oarmooaciy?” kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota.
”Iyos...” keskutelu loppui siihen.

”Äiti?!” katsoin häntä silmät laajenneina. Minun vanhempani puhuivat tuota kummallista siansaksaa!
”Let... malta vielä. Kunhan isä ja Damien saapuu niin kaikki kyllä selviää sinulle”, äitini vakuutti edelleen. Miksi minä olin ainoa joka ei tiennyt yhtään mitään asioista?!

* * * * *

Kului muutama tunti ennenkuin isäni ja tämä minulle tuntematon Damien saapuivat mökille. Äiti oli pyytänyt, että menisin nukkumaan. Olin hiukan vastahakoisesti totellut. Mutta kun olin päässyt sänkyyn niin ei mennyt järin kauaakaan kun nukahdin.

Heräsin useamman hengen puheeseen. Huone oli täysin pimeä. Nousin ylös sängystä ja suuntasin ovelle. Painoin kahvan alas ja työnsin sen auki varovasti. Olohuoneessa oli enemmän väkeä, sen kuuli jo puheesta. Uniset aivoni eivät saaneet kiinni mistä he puhuivat.

”Saanko minä nyt kuulla mistä on kyse?” kysyin. Neljä silmäparia kääntyi katsomaan minua. Ja yhdet tunnistin hyvin selkeästi, nuo todella syvän vihreät silmät. Hän oli ollut takapihallamme pari päivää aiemmin. Nuoren miehen huulille kaartui virne. ”Sho moa'ghakoc rlo”, melkein en kuullut mitä tämä oli sanonut. No eipä sen väliä kun en ymmärtänyt mitä hän sanoi.

”No? Saanko vai enkö?” tivasin.
”Let rakas, sinun kannattaa istua alas..”, äitini sanoi. Nuo sanat eivät ikinä tienneet mitään hyvää. Vingahdin, mutta tottelin ja istuin sohvalle kiltisti.
”Mistä me aloitettaisiin?” isäni esitti kysymyksen, lähinnä retorisen.
”Vaikka ihan alusta...” sanoin, halusin vain tietää mistä oikein oli kyse!

Isäni huokaisi hiljaisesti ja hieroi ohimoitaan.

”Let, sinä et ole tästä maailmasta. Synnyit maassa nimeltä Syragonia. Olet Syragonian kuninkaallisen perheen ainut tytär ja myös kruunun ainut perijä”, isäni kertoi, hitaasti, että jokainen sana varmasti pääsisi perille asti. Aukaisin suuni, mutta mitään ei tullut ulos.

”Seitsemäntoista vuotta sitten, Syragoniaa kohtasi vallankaappaus yritys. Kapinalliset nousivat kuningasperhettä vastaan. Olit silloin 6 kuukautta vanha. Oikeat vanhempasi päättivät pelastaa sinut varmalta kuolemalta lähettämällä sinut minun mukana tähän maailmaan. Jotta voisit palata takaisin täysi-ikäiseksi tultuasi”, vanha mies valotti asiaa enemmän.

Katsoin vuoronperään kaikkia huoneessa olijoita. Minun elämäni.. oli valetta?

”Te .. valehtelitte minulle..” sanoin, kyynelten poltellessa silmissäni.
”Sinut piti piilottaa kapinallisilta. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sinun piti saada elää rauhassa täällä kunnes olet kahdeksantoista, mutta nyt kapinalliset ovat uudelleen voimistuneet ja löysivät sinut”, äitini kertoi. Hän näytti siltä, että purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä.
”Sekä kuningas on kuolemansairas”, nostin katseeni nuoreen mieheen, Damieniin.
”Ba'iy!”, Houros sähisi.
”Llhoa?! I's ho mauh, hoa's ho rloaa mooasa' llo'mo oannagh hom faoann a'll!” säpsähdin kuinka voimakkaasti Damien puhui.
”Jaus fao dauao ra'm a'll”, Houros vastasi.
”Puhukaa kieltä jonka kaikki ymmärtää...” mutisin hiljaa.

Kuulin lisää tilanteesta missä minä tällä hetkellä olin. Eli.. lyhyesti, olin jonkun toisen maailman maan kuningasperheen ainut perijä, sen takia minulla oli se outo syntymämerkkikin. Ja selvisi sekin, että se ei olekaan syntymämerkki vaan se on kuin onkin tatuointi. Saisin kuulemma tietää kyseisestä tavasta myöhemmin lisää. Ja siis, minum biologinen isäni, kuningas, on nyt kuolemansairas. Ja kapinalliset ovat voimistaneet rivejään uudestaan. Ja tämän takia minun pitäisi palata takaisin.

”Entä jos minä kieltäydyn lähtemästä?” kysyin. Kieltämättä, ei minua niinkään huvittanut lähteä jonnekin ihan outoon maailmaan ja olemaan yhtäkkiä joku prinsessa! Damien nousi seisomaan ja tuli seisomaan eteeni. Hän oli todella pitkä. Varmasti lähemmäksi 200cm ellei jopa ylikin.
”Sinulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä mukaan”, Damien sanoi. Vanhus huokaisi raskaasti takana.
”Kuka sinä olet minua mitenkään määräilemään?” kysyin ristiessäni kädet rinnalleni.
”Olen henkivartijasi”, hän tokaisi takaisin. Tahtomattani suuni valahti auki.
”Eli, sinun oikeastaan pitäisi kuunnella minua. Eikä toisinpäin”, sanoin ja virnistin. Damien naurahti.
”Kunhan ensin päästään takaisin Syragoniaan”, hän jatkoi. Purin hampaani yhteen ja nousin seisomaan.
”En ole lähdössä mukaan”, sanoin ja lähdin ulos mökistä. Kuulin isäni huutavan perääni.

Kävelin kauemmaksi talosta. Kuka muka olettaisi, että voisin tuosta noin vain lähteä jonnekin? Ja asia kuulosti niin uskomattomalta, että eihän se voinut edes olla totta! Aika pian kuulin kuinka askeleet seurasivat minua. Arvasin jo kuka se oli.

”Jätä minut rauhaan”, sanoin ja jatkoin matkaa.
”Minne ajattelit mennä?” Damien kysyi.
”Kotiin”, vastasin.
”Siellä ei ole turvallista”, hän jatkoi.
”No ei vaikuta kyllä olevan turvallista sielläkään minne te olisitte minua viemässä”, intin vastaan.
”Mutta siellä sinulla on minut. Sekä monen tuhannen miehen armeija, jotka ovat valmiita suojelemaan sinua”, Damien sanoi tarttuen samalla ranteestani kiinni. Hän nykäisi minut lähemmäksi itseään.
”Etkö sinä ole vähän turhan tuttavallinen. Teidän mukaan minähän olen prinsessa”, yritin näpäyttää miestä, mutta se ei tainnut vaikuttaa yhtään.
”Ajattelin, että sinä et taitaisi tykätä, jos kutsuisin sinua 'teidän ylhäisyydeksenne' tai vastaavaa”, Damien vastasi. Nielaisin.

Yritin vääntää käteni irti miehen otteesta. Se ei onnistunut. Damien vain naurahti hiljaisesti. Loin mieheen murhaavan katseen.

”Päästä irti”, käskin.
”En”, vastaus annettiin jämäkästi. Damien kumartui lähemmäksi. ”Me tarvitaan sinua.. jos et palaa takaisin ennenkuin isäsi, kuningas, menehtyy Syragonia joutuu kapinallisten valtaan”, Damien sanoi.

En vastannut mitään. Yritin edelleen päästä irti Damienin otteesta.

”Jos et palaa, veljesi kuoli turhaan puolestasi”, hän sanoi. Jähmetyin paikoilleni. Veli? Katsoin silmät suurina Damienia.
”Sinä selvisit hengissä kun veljesi jäi pidättelemään sotilaita... sinun vuoksi uhrattiin paljon sinä päivänä. Kuvittele miltä isästäsi ja äidistäsi on tuntunut kun he joutuivat antamaan sinut niin pienenä pois, jotta voisit elää turvassa täysi-ikäiseksi asti”, tämän oli oltava juoni. Ei minulla voinut olla veljeä!
”Olet edes sen verran velkaa, että palaat takaisin Syragoniaan ja vastaanotat kruunun isältäsi”, taas kerran avasin suuni, mutten saanut mitään sanoja ulos. Tämä ei ollut reilua!
”... milloin meidän pitäisi lähteä?” kysyin hiljaa.

”Heti kun aurinko nousee”

<< Luku 2 - Luku 4 >>

©2019 ♠ City Carousel ♠ - suntuubi.com